Skip to content

Ilmiökartta

Ilmiökartta kertoo, mitä ilmiöstä tiedetään luotettavasti tuoreimman tutkimuksen perusteella. Se on Sofin kehittämä menetelmä tiedollisten kokonaiskuvien luomiseksi ja luotettavien ja käyttäjien tarpeisiin vastaavien tietosynteesien toteuttamiseksi. Ilmiökartta tuotetaan tiiviissä yhteistyössä aiheen parissa toimivien asiantuntijoiden – niin tutkijoiden kuin hallinnon ja järjestöjen edustajien – kanssa.

 

MIKSI?

Tietopohjainen päätöksenteko edellyttää luotettavaa tiedollista kokonaiskuvaa käsiteltävästä ilmiöstä. Mitä kompleksisempi aihe on, sitä vaikeampaa tällaisen kokonaiskuvan muodostaminen on. Tiedollisen kokonaiskuvan muodostamisessa erittäin tärkeää on myös tunnistaa tietopohjan rajallisuus, eli mistä asioista luotettavaa tietoa ei ole vielä saatavilla.

Tieteellistä tietoa julkaistaan valtavia määriä. Päättäjät tai hallinnon parissa työskentelevät eivät mitenkään ehdi seurata, mitä kaikkea tutkimusta heidän vastuualueeltaan julkaistaan, saati käydä läpi kaikkea relevanttia tutkimusta ja arvioida sen luotettavuutta. Tarvitaan tieteellisen tiedon kuratointia ja koostamista eli sitä, että joku tunnistaa laadukkaimmat tutkimukset ja tiivistää sen, mitä näiden perusteella voidaan luotettavasti sanoa.

Tietosynteesien hyödyntäminen päätöksenteossa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Ensinnäkin perusteellisten synteesien tuottaminen laajoista aiheista on työlästä ja hidasta. Kysymys, johon synteesillä pyritään vastaamaan, saattaa vanheta tai esimerkiksi kysymyksen esittänyt hallitus vaihtua, ennen kuin synteesi valmistuu. Toiseksi, koosteen pitää saavuttaa päätöksenteossa oikeat ihmiset juuri oikealla hetkellä, vastata juuri oikeisiin kysymyksiin oikeasta näkökulmasta ja olla tarpeeksi tiivis, jotta sillä on vaikutusta. Laadukkaatkin tietosynteesit jäävät usein valitettavan vähälle käytölle.

Tieteellisen tiedon yhteiskunnallisen aseman kannalta tietosynteesit ovat arvokkaita siinä, että ne tuovat esiin asioita, joista tiedeyhteisö on yksimielinen. Tämä on tärkeää vastapainoksi tieteelliselle keskustelulle, joka voi näyttäytyä tiedeyhteisön ulkopuolisille erimieliseltä ja saada tieteellisen tiedon vaikuttamaan epäluotettavalta.

 

ILMIÖKARTAN OSAT

Ilmiökartta on kokonaisuus, joka koostuu ilmiötä käsittelevää tietoa eri tavalla jäsentävistä tai esittävistä osista. Kulloiseenkin tarpeeseen valitaan siihen parhaiten vastaavat palaset, joiden pohjalta kokonaiskuva ilmiöstä rakentuu.

Ensimmäinen digimedian vaikutuksia tarkastellut ilmiökartta koostui seuraavista osista:

  • myytin murtava katsaus: narratiivinen, ei systemaattinen katsaus
  • argumenttikatsaus: narratiivinen, systemaattinen katsaus
  • evidenssikooste: ei-narratiivinen, systemaattinen katsaus
  • tutkimusaukkojen kartoitus (evidence gap map): systemaattinen kuvaus aiheesta tehdystä tutkimuksesta – mitä on ja mitä puuttuu?
  • kirjallisuuslista: systemaattisen tiedonhaun tulos viimeisimmän 5 vuoden aikana tehdyistä meta-analyyseistä ja katsauksista sekä kotimaisista yksittäistutkimuksista
  • toimenpide-ehdotukset hallinnolle ja alan yrityksille.

Näiden lisäksi on mahdollista tuottaa esimerkiksi skenaariota tai tulevaisuuskuvia.

 

ILMIÖKARTAN PROSESSI

1. Kysymyksenasettelun muotoilu yhdessä aiheen parissa toimivien asiantuntijoiden kanssa

Keskeistä ilmiökartan toteuttamisessa on tunnistaa, mitkä ovat keskeisimmät ilmiöön liittyvät kysymykset, joihin tutkitun tiedon pohjalta on mahdollista vastata. Aiheen rajaaminen ja näkökulman valinta tehdään tiiviissä yhteistyössä aiheen parissa toimivien asiantuntijoiden – niin tutkijoiden kuin hallinnon ja järjestöjen edustajien – kanssa. Tällä varmistetaan, että ilmiökartta vastaa todellisiin tarpeisiin.

Ensimmäisen ilmiökartan aiheeksi halusimme laajasti päättäjiä, tutkijoita ja kansalaisia kiinnostavan kysymyksen, joka ei ole vielä täysin politisoitunut. Lähdimme liikkeelle älypuhelimista ja niiden mahdollisesti aiheuttamasta addiktiosta. Järjestimme ilmiöpöydän eli tilaisuuden, jossa aiheen parissa toimivat tutkijat ja asiantuntijat kertoivat näkemyksiään siitä, mistä tähän liittyen olisi hyödyllistä saada yleistajuinen tutkittuun tietoon pohjautuva tietopaketti ja mistä toisaalta on tuoretta, luotettavaa tutkimustietoa. (Tässä tapaamisessa kävi heti ilmi, että addiktion käsite on kiistanalainen ja hankala ja että sen varaan ilmiökarttaa ei kannata rakentaa.) Tämän jälkeen kävimme vielä kahdenkeskisiä keskusteluita eri asiantuntijoiden kanssa. Näiden myötä aiheeksi täsmentyi digitaalisen median vaikutukset lapsiin, nuoriin ja ikäihmisiin, ja tarkasteltaviksi kysymyksiksi muun muassa diginatiivimyytti, ruutuaikakäsitteen hyödyttömyys ja liikakäytön realistinen tarkastelu.

 

2. Tiedonhaun suunnittelu ja toteutus

Digitaalisen median vaikutuksia tarkastelleen ilmiökartan lasten ja nuorten mediankäyttöä käsittelevistä katsauksista sekä ilmiökartan muista osista vastasi tehtävään palkattu post-doc-tutkija. Hän määritteli hakusanat, joilla informaatikko toteutti tiedonhaun. Luotettavan kokonaiskuvan saamiseksi haussa keskityttiin kansainvälisiin katsauksiin ja meta-analyyseihin, minkä lisäksi haettiin myös suomalaisia yksittäistutkimuksia tarkemman kansallisen tilannekuvan saamiseksi. Tiedonhakuun meni informaatikolta noin 45 työtuntia.

 

3. Tietosynteesityö: tulosten luokittelu, näytön asteen arviointi, kirjoittaminen, tutkimusaukkojen kartoitus

Post-doc-tutkija luokitteli hakutulokset, muokkasi aineistoon sopivat näytön asteen arviontimallit yksittäistutkimuksille ja katsauksille, toteutti näytön asteen arvioinnin sekä määritteli, minkä tasoisia katsauksia mistäkin aiheesta on mahdollista tuottaa (toisin sanoen, kuinka paljon ja millaista tutkimusta mistäkin aiheesta on). Tämän jälkeen hän kirjoitti kuusi narratiivisuudeltaan ja systemaattisuudeltaan eritasoista katsausta: kaksi myytin murtavaa katsausta (narratiivinen ei-systemaattinen katsaus), kaksi argumenttikatsausta (narratiivinen systemaattinen katsaus) ja kaksi evidenssikoostetta (ei-narratiivinen systemaattinen katsaus). Tutkimusaukkojen kartoituksessa (evidence gap map) käytiin systemaattisesti läpi suomalaisten lasten ja nuorten mediankäyttöä koskeva tutkimus: mitä on tehty ja, ennen kaikkea, mitä puuttuu? Post-docin työpanos oli noin 5 kuukautta, mutta tässä ensimmäisessä ilmiökartassa hän osallistui tiivisti myös toimintamallin kehittämiseen, mille ei jatkossa ole yhtä suurta tarvetta.

Ikäihmisten mediankäyttöä tarkastelevan katsauksen toteutuksesta vastasi Lapin yliopiston IkäihMe-tutkimushanke.

Tieteellinen vastuu ilmiökartasta oli ohjausryhmällä. Ensimmäisen ilmiökartan ohjausyhmä oli nelihenkinen. Yksi ohjausryhmän jäsenistä osallistui myös yhden synteesin kirjoittamiseen. Koko ohjausryhmä arvioi synteesit, ja myös ulkopuolisilta asiantuntijoilta pyydettiin kommentteja niihin.

Sofin edustaja editoi tekstit julkaisuvalmiiksi.

 

4. Toimenpide-ehdotusten muotoilu

Synteesien valmistumisen jälkeen katsauksien pohjalta muotoiltiin yhdessä asiantuntijoiden (tutkijoiden sekä järjestöjen ja hallinnon edustajien) kanssa toimenpide-ehdotukset hallinnolle ja toimialalle.

 

5. Viestintä ja vuorovaikutus tuloksista

Viestintä ja vuorovaikutus suunnitellaan aina aiheen ja tarpeen mukaan. Ihanteellista on, mikäli prosessiin osallistuneet organisaatiot osallistuvat tiedon levittämiseen ilmiökartasta.

Ilmiökartalla tavoitellaan laaja-alaista vaikuttavuutta. Toivomme, että se tarjoaa tietopohjaa paitsi julkishallinnon päätöksenteolle myös esimerkiksi järjestöille ja muille toimijoille ja että se näin vaikuttaa myös välillisesti aiheesta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

TOTEUTTAMAMME ILMIÖKARTAT

Ensimmäinen ilmiökartta digitaalisen median vaikutuksista lapsiin, nuoriin ja ikäihmisiin ja sen englanninkielinen versio.

 

 

KEITÄ ILMIÖKARTAN TOTEUTTAMISESSA TARVITAAN?

  • Keskeiset Suomessa ilmiön parissa toimivat asiantuntijat niin tutkimuksesta, hallinnosta, kolmannelta sektorilta kuin yritysmaailmasta auttavat tunnistamaan keskeiset näkökulmat ja kysymykset, osallistuvat mahdollisesti toimenpide-ehdotusten laatimiseen ja lopputuloksesta viestimiseen.
  • Ohjausryhmä (4–5 henkilöä) ohjaa tieteellistä työtä ja arvioi synteesit.
  • Informaatikko toteuttaa kirjallisuushaut.
  • Tutkija ainakin määrittelee hakukriteerit, luokittelee hakutulokset ja tuottaa tietosynteesit, mutta voi osallistua muihinkin työvaiheisiin.
  • Sofi kokoaa oikeat ihmiset yhteen, koordinoi prosessin, editoi ja kokoaa synteesit ja viestii niistä omalta osaltaan.
  • (Mahdolliset muut osaajat tarpeen mukaan.)

 

ILMIÖKARTAN EDUT

Miten tuottaa tiedollinen kokonaiskuva laajasta ilmiöstä, ilman että lopputulos on niin laaja ja hidastöinen, että sen hyödyllisyys ja hyödynnettävyys kärsivät? Ilmiökartta koostuu useista palasista, joista toiset tarkastelevat ilmiötä laajasti (kirjallisuushaku, tutkimusaukkojen kartoitus) ja toiset keskittyvät tarkkoihin sidosryhmäkeskusteluiden perusteella määriteltyihin näkökulmiin. Näin syntyy sekä laaja yleiskuva että syvällinen ymmärrys muutamista olennaisimmista kysymyksistä.

Ilmiökartta on räätälöitävissä sellaiseksi, että se vastaa kulloiseenkin tarpeeseen parhaalla mahdollisella tavalla. Jos käytettävissä on vähän aikaa ja näkökulma on tarkasti rajattu, voidaan esimerkiksi toteuttaa vain kirjallisuushaku ja kirjoittaa tulosten pohjalta 1–2 synteesiä.

Yksi keskeinen tavoite ilmiökartan kehittämisessä on ollut tietosynteesien tuottamisen nopeuttaminen. Se, että kokonaisuus koostuu useista eri osista, mahdollistaa joustavan ja tehokkaan työskentelyn. Eri palasia voidaan edistää samanaikaisesti eri tahoilla.

Lyhyet, tarkasti näkökulmaltaan rajatut synteesit ovat nopeita lukea ja helppoja hyödyntää. Tämä on tärkeää tänä päivänä, kun omaksuttavaa tietoa on tarjolla päättäjille ja asiantuntijoille enemmän kuin kukaan ehtii lukea.

Monipuolinen valikoima eri synteesityyppejä mahdollistaa erilaisiin kysymyksiin vastaamisen: Jos jostain kysymyksestä ei esimerkiksi ole riittävästi tutkimusta laadukasta evidenssikoostetta varten, voi siitä olla mahdollista tuottaa laadukas narratiivinen katsaus.

Kun tietoa välitetään päätöksentekoon, on tärkeää eritellä, minkä tyyppisestä ja kuinka varmasta tiedosta on kyse. Ilmiökartta ohjaa tällaiseen eksplisiittisyyteen, sillä siinä erotetaan selkeästi esimerkiksi narratiiviset ja systemaattiset katsaukset toisistaan ja pyritään muutenkin mahdollisimman suureen läpinäkyvyyteen siinä, mitä sääntöjä noudattaen mikäkin tieto on tuotettu.

 

OPIT

Laaja yhteistyö eri organisaatioita edustavien asiantuntijoiden kanssa koko prosessin ajan kannattaa. Tällä varmistetaan, että lopputulos vastaa todellisiin tarpeisiin ja että ei tehdä päällekkäistä työtä jonkun muun kanssa. Tällä myös varmistetaan, että keskeiset toimijat ovat tietoisia ilmiökartasta jo ennen sen valmistumista. Yhteistyökumppanit ovat myös arvokkaita siinä, että he auttavat ilmiökartan sisältöjen välittämisessä eteenpäin omille sidosryhmilleen.

Lopputuloksen kannalta tärkeää on tunnistaa ja houkutella mukaan oikeat ihmiset: Esimerkiksi ilmiöpöytiin monipuolisesti aiheen parissa toimivia asiantuntijoita eri sektoreilta ja ohjausryhmään tutkijoita, joilla on monipuolista asiantuntemusta aiheesta sekä kiinnostusta tutkitun tiedon yhteiskunnallista roolia kohtaan. Tärkeässä roolissa on myös synteesityöstä vastaava tutkija, jolla tulisi olla muun muassa vahvaa metodologista osaamista, kykyä ja rohkeutta itsenäiseen metatieteelliseen työhön sekä kiinnostusta tieteen yhteskunnalliseen vaikuttavuuteeen.

Parhaimmillaan ilmiökarttaprosessi synnyttää uudenlaisia verkostoja ja yhteyksiä saman teeman parissa mutta eri sektoreilla toimivien asiantuntijoiden kesken. Kun olemme järjestäneet ilmiöpöytiä, olemme saaneet havaita, että osallistujat eivät välttämättä ole kohdanneet toisiaan aiemmin, vaikka toimivatkin saman teeman parissa.

Hyville synteeseille on kysyntää myös kansainvälisesti. Alan keskeiset suomalaisprofessorit pitivät toteuttamaamme ilmiökarttaa digitaalisen median vaikutuksista niin laadukkaana, että he toivoivat, että se käännetään myös englanniksi.

Erilaiset synteesityypit ovat tarpeen tiedevälittämisessä. Eri tilanteet edellyttävät erilaista lähestymistapaa. Luotettavimman yleiskuvan antavat systemaattiset ja ei-narratiiviset evidenssikoosteet. Myyttien murtamiseen sopii kuitenkin narrativiinen ote, eikä kaikista aiheista ei ole tarjolla riittävän paljon näytön asteeltaan riittävän korkeatasoista tutkimusta systemaattisen ja ei-narratiivisen evidenssikoosteen laatimiseksi. Narratiiviset katsaukset ovat yleensä myös vastaanottajaystävällisempiä ja helpommin lähestyttäviä kuin evidenssikoosteet.

Tietosynteesi tai katsaus on juuri niin luotettava kuin tutkimukset, joille se perustuu. Olennaista on kartoittaa  tehty tutkimus systemaattisesti ja tunnistaa luotettavimmat tutkimukset. Tätä varten tarvitaan näytön asteen arvioinnin malli (weight of evidence, evidence readiness; kts. esimerkiksi Käypä hoito -suositusten malli). Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tällaisia malleja ei vielä juuri ole. Digimedian vaikutuksia tarkastelevaa ilmiökarttaa varten sopiva malli muokattiin muun muassa lääketieteellisten mallien pohjalta. Näytön aste ei ota kantaa siihen, onko tutkimus hyvää vai huonoa, vaan ainoastaan siihen, kuinka varmaa tietoa se tarjoaa.

Systemaattisen tiedonhaun tulokset on hyödyllinen tuote jo sellaisenaan. Sen arvoa lisää vielä merkittävästi, jos tiedonhaun tulokset olisi luokiteltu näytön asteen mukaan. Informaatikko voisi tehdä paitsi haun myös arvioinnin. Viisasta resurssien käyttöä olisi tuottaa tällaisia systemaattisia kirjallisuusluetteloita ja näytön asteen arviointeja keskitetysti sen sijaan, että monet tutkijat tekevät epäsysteemaattisempia hakuja ja arviointeja tahoillaan.

Tutkimusaukkojen kartoitukset (evidence gap map) eli systemaattiset kuvaukset siitä, mitä tutkimusta on, ja ennen kaikkea, mitä puuttuu, ovat valitettavan harvinaisia Suomessa. Nämä auttaisivat esimerkiksi tutkimusrahoittajia ja  niistä olisi hyötyä myös tutkijoille, jotka suunnittelevat uusia tutkimushankkeita tai perustelevat oman tutkimuksensa tarpeellisuutta. Olisiko tällaisia mahdollista toteuttaa systemaattisesti ja keskitetysti esimerkiksi Suomen Akatemian toimesta?

 

TUNNISTETUT HAASTEET

Tutkijakoulutus ei tällä hetkellä opeta synteesien tuottamisen edellyttämiä metodologisia ja niin sanottuja metatieteellisiä taitoja, kuten toisten tekemien tutkimusten metodologian ja näytön asteen arviointia. Nämä olisivat varmasti hyödyksi muutenkin tutkijan työssä.

Tutkijan uran kannalta päätöksentekoa hyödyttävien tietosynteesien, kuten ilmiökarttojen, tuottaminen ei tällä hetkellä ole erityisen kannattavaa. Olisi syytä saada tietosynteeseille esimerkiksi kotimaisia vertaisarvioituja julkaisusarjoja sekä kehittää tutkijoiden urakannustimia.

Ilmiökartta kokoaa yhteen uusinta tutkimustietoa, ja näin se myös vanhenee varsin nopeasti. Olisikin syytä kehittää niin sanottuja eläviä ilmiökarttoja (living evidence synthesis), joita päivitetään sitä mukaa, kun uutta tutkimusta julkaistaan. Tämä olisi mahdollista toteuttaa joukkoistamalla eli niin että alan tutkijat yhteistyössä ylläpitävät kirjallisuuslistaa ja päivittävät katsauksia.

Ilmiökartta edellyttää informaatikon työpanosta. Tällaista ei ole helposti saatavilla, sillä kirjastoilla ei ole resursseja myydä tällaista palvelua eikä alalla ole juuri freelancereitä.