Suomalaisen Tiedeakatemian Pro Scientia – Tieteen puolesta palkinto 2023 on myönnetty professori Juhani Knuutille. Joka toinen vuosi jaettava palkinto myönnetään tieteen puolestapuhujalle, henkilölle tai muulle taholle, joka on merkittävästi edistänyt tieteen asemaa yhteiskunnassa. Knuuti palkittiin työstään tieteen popularisoijana ja puolustajana sekä uutterana terveysvalistajana. Lämpimät onnittelut!
Palkinto jaettiin Suomalaisen Tiedeakatemian teemaillassa 13.11.2023. Juhani Knuuti piti palkinnonjakotilaisuudessa oheisen kiitospuheen.
*****
Puhe 13.11.2023
Juhani Knuuti
Tieteen puolesta mutta ei ketään vastaan
Juhlapuheissa tieteen merkitystä korostetaan säännöllisesti. Kuitenkin tieteentekijöiden vahva kokemus on, että tiedettä, tieteen ja tieteentekijöiden vapautta joutuu jatkuvasti puolustamaan.
Tällä hetkellä tuntuu, että paine ohjata tutkimuskohteiden valintaa poliittisesti tai ideologisesti on huomattavan suuri. Vaikka ilmiö on ollut olemassa aina, luonteenomaista sille on sen aaltomaisuus. Nyt lienemme jälleen aallon harjalla.
Asiallinen kritiikki kuuluu olennaisena osana tieteeseen. Ongelma on kuitenkin se, että erityisesti sosiaalisessa mediassa kritiikki on ollut valtaosin asiatonta, pinnallista ja rahoitettujen tutkimushankkeiden otsikoihin ja julkiseen kuvaukseen perustuvaa.
Rahoittajat ja tutkijat eivät tälläkään kertaa olleet valmistautuneita someryöpytykseen, jossa perinteiset tieteellisen keskustelun säännöt eivät päde.
Julkisen kritiikin keskeisin vaatimus on ollut, että tiettyjä tutkimushankkeita ei tulisi rahoittaa julkisella rahoituksella. Pääasiassa kohteena ovat olleet tietyt kulttuuri- ja yhteiskuntatieteelliset Suomen Akatemian rahoittamat hankkeet.
Tyypillisesti kritisoidut hankkeet ovat sellaisia, joista kommentoija kuvittelee ymmärtävänsä hankkeen huonouden. Kritisoitavissa hankkeissa ei esiinny mm. lääketieteen perustutkimuksen, tekniikan, fysiikan tai matematiikan hankkeita. Ilmeisesti näiden kritisointi edellyttäisi asian tuntemista.
Siten kritiikin motiivina näyttää olevan ensisijaisesti luottamuksen puute. Kritisoijat eivät näytä luottavan arviointiprosessin valitsevan tieteellisesti parhaita, hyödyllisiä ja vaikuttavia tutkimushankkeita. Lopulta kritiikin kohteeksi valikoituu ns. helppoja kohteita, joissa kritisoija mielestään kykenee näkemään turhia tutkimusaiheita ja kyseenalaisia tieteellisiä tavoitteita. Ydinkysymys on, onko epäluottamus perusteetonta.
Rahoitettavien hankkeiden valinta
Hankkeiden arvioinnissa on useita näkökulmia. Olennainen osa arviointia ovat hankkeen ja hakijan tieteelliset meriitit kyseisellä tieteenalalla. Näiden pitäisi tulla hyvin huomioiduksi kansainvälisessä vertaisarvioinnissa. Kova kilpailu rahoituksesta varmistaa, että pääsääntöisesti kyseisen tieteenalan tieteellisesti parhaat hankkeet tulevat rahoitetuksi. Toisenlaisiakin analyysejä on tosin esitetty.
Hankkeita ja hakijoita ei kuitenkaan arvioida toiseen tieteenalaan verrattuna, mikä on ymmärrettävää teemojen erilaisuuden vuoksi. Kuitenkin hakijan meritoituminen aikaisempien julkaisujen ja niiden saamien viittausten perusteella ovat universaaleja mittareita, joita voisi soveltaa jokaiselle alalle.
On tunnettua, että tutkimuksen kohteiden valitseminen poliittisilla päätöksillä johtaa tehottomaan ja lyhytjänteiseen tutkimukseen. Emme todellisuudessa kykene luotettavasti arvioimaan, millainen tieteellinen havainto johtaa merkittäviin läpimurtoihin.
Tutkimuksen hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden arviointi on myös olennainen osa arviointia. Halusimme tai emme, hyödyllisyys ja vaikuttavuus tulevat jatkossa olemaan yhä keskeisempiä arviointikohteita tutkimusrahoituksesta päätettäessä. Niiden arviointi on kuitenkin huomattavan vaikeaa. Etenkin perustutkimuksen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen osalta vaikuttavuus on vaikeammin arvioitavissa kuin soveltavassa tai teknillisessä tutkimuksessa.
Voidaan tietysti myös kysyä, kannattaako yksittäistä muutaman vuoden kestoista hanketta edes arvioida hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden osalta. Lyhytjänteinen tutkimus ei liene kuitenkaan tavoitteena. Itse tiedon tuottaminen on tietysti itseisarvo sinänsä.
Keskeisin pohdittava kysymys on, millä tavalla rahoitettavat hankkeet tulisi arvioida, valita ja viestiä, jotta voitaisiin vähentää edellä kuvattua asiatonta kritiikkiä?
Koska sama sapluuna ei sovi kaikkeen tieteeseen, hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden arvioinnissa tulee hyödyntää erilaisia tieteenalakohtaisia mittareita. Esimerkiksi matematiikan ja soveltavan tutkimuksen arviointi ei voi olla yhteismitallista. Perustutkimuksen lyhyen aikavälin tuotokset ovat tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja, tiedotteita tai keskustelua havainnoista mediassa. Harvoin voimme kertoa, kuinka monta kaupallista innovaatiota hanke synnytti tai kuinka paljon yhteiskunnan rahaa säästyi.
Perustutkimuksen sovellukset voivat lisäksi syntyä kymmeniä vuosia havainnon jälkeen, eikä niitä kyetä ennustamaan. Lisäksi kaikki tiede etenee pienin askelin, edellisen sukupolven tutkijan työtä jatkamalla. Suurin osa tutkimuksesta tehdään ilman isoja medianostoja ja vähemmän tunnettujen tutkijoiden toimesta. Näin tapahtuu myös lääketieteessä, tekniikassa, sosiologiassa, kielitieteessä tai vaikkapa filosofiassa.
Pidemmällä aikajaksolla voidaan todeta, mitä tieteenala on tuottanut globaaliin tietovarantoon. Millainen vaikutus tutkimuksella on ollut kulttuuriin, sivistykseen, teknologiaan tai vaikka terveydenhuoltoon? Mitä vaikutusta on ollut paremmalla ymmärryksellä maailmankaikkeuden rakenteesta tai planeettojen ominaisuuksista?
Liiketoiminnan ajattelumalli eroaa huomattavasti tieteellisestä. Tieteessä tavoitteena ei ole kassavirta vaan uusi tieto, josta on toivottavasti joskus hyötyä. Kritiikkiä seuratessa vaikutelmaksi jää, että kritisoijat eivät ymmärrä, miksi rahoitetaan tutkimuksia, joiden suora hyöty ei avaudu.
Pitääkö kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden rahoitusta vähentää kritiikin vuoksi?
Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteisiin kuuluu monia tieteitä, jotka tutkivat yhteiskuntaa, sen ilmiöitä ja toimintaa. Yhteiskuntatieteiden merkitystä ei voida arvioida vain taloudellisilla mittareilla. Näiden tieteiden avulla ymmärrämme paremmin yhteiskunnallisia ilmiöitä, esimerkiksi demokratian toimintaa ja kulttuurisia muutoksia. Näiden havaintojen avulla yhteiskuntaa kehitetään. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen hyödyt ja vaikutukset heijastuvat yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon usein huomaamattomalla tavalla.
Haasteena on, että yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuottama ymmärrys on erilaista ja vähemmän absoluuttista kuin luonnontieteissä.
Myös itselleni lääketieteen tutkijana on selvää, että nyt esitetty kritiikki yhteiskuntatieteitä kohtaan ei ole yleisesti merkki siitä, että kyseinen tieteenala olisi vähemmän hyödyllinen tai vähemmän merkittävä kuin esimerkiksi oma alani.
On hyvä pitää mielessä, että Tiedebarometrin mukaan 85% suomalaisista on sitä mieltä, että tieteen taso Suomessa on hyvä tai melko hyvä. Suuri enemmistö (75%) on myös sitä mieltä, että tiede on hyödyllistä yhteiskunnan kannalta. Näiden lukujen perusteella Suomessa eletään luottamusyhteiskunnassa myös tieteen osalta.
Jotain tulisi kuitenkin mielestäni tehdä. Systeemiä tulisi kehittää uhriutumisen sijaan. Kritiikin tulisi synnyttää keskustelua siitä, miksi (joidenkin) kansalaisten palaute on tiettyihin hankkeisiin niin negatiivinen.
Onko ongelma itse hankkeissa vai hankkeiden viestinnässä?
Tiedebarometrin mukaan tutkimuksen viestinnässä olisi selvää petraamisen varaa. Lähes puolet (48%) vastaajista oli sitä mieltä, että Suomessa tehdään veronmaksajien rahoilla myös hyödytöntä tutkimusta. Toisaalta vain 33% vastaajista haluaisi kohdentaa tutkimusrahoituksen vain taloudellisesti parhaiten hyödynnettäville aloille.
Johtopäätöksenä barometrin viestistä on, että väestö luottaa suomalaiseen tieteeseen ja tunnistaa hyvin tieteellisen tutkimuksen lainalaisuudet ja hyödyn ominaispiirteet. Suomalaisten yliopistojen maine on myös mainekyselyissä ollut erinomainen.
Tästä huolimatta viesti epäluottamuksesta on selvä. Vaikka nykyinen tieteen arvioinnin järjestelmä tuottaa vertaisarvioinnin kautta laadukasta tietoa hankkeen tieteellisestä laadusta, se ei mitä ilmeisimmin ole riittävän kattava.
Rahoittajan tulisi paremmin avata rahoituspäätösten taustoja sekä myös tuoda esiin hankkeiden tuloksia. Jatkohankkeissa tulisi tuoda esiin edellisen hankkeen tulokset.
Millä tavalla sitten tutkimuksen vaikuttavuutta ja hyötyä voisi huomioida paremmin ja oikeudenmukaisesti hankkeiden arvioinnissa puhtaasti tieteellisten meriittien lisäksi?
Tutkimusten toistettavuuden ja yleistettävyyden kaltaisten asioiden mittaaminen ja edellyttäminen voisivat nostaa tutkimuksen vaikuttavuutta merkittävästi.
Tieteellisen merkityksen lisäksi tutkijoiden tulisi pohtia, millä tavalla tutkimuksen hyöty avautuu ulkopuolisille. Tutkijat eivät elä norsunluutornissa, johon kansan ääni ei kuulu. Hankkeen julkinen kuvaus ei ole merkityksetön.
Mielestäni useat ongelmat kiteytyvät siihen, millä tavalla viestimme hankkeistamme. Unohdammeko kertoa yleistajuisesti, millaista tietoa tai uutta ymmärrystä hanke mahdollisesti tuottaa yhteiskuntaan? Niin vierasta kuin hankkeiden ”markkinointi” on tutkijoille, sitä ei voi välttää, sillä tutkimukset rahoitetaan pääsääntöisesti verokertymästä.
Nostamatta tässä nyt esiin yksittäisiä julkisuudessa parjattuja hankkeita, omakin tulkintani hankkeiden otsikoista ja julkisesta kuvauksesta on, että kaikilla tutkijoilla ei tunnu olevan todellista kosketuspintaa yhteiskunnan ilmiöihin ja arkeen sekä siihen millaisen reaktion nämä kuvaukset synnyttävät kyseisen tutkimusalan ulkopuolella.
Yhteenveto
Virheellisiin lähtökohtiin pohjautuva tieteellisen tutkimuksen poliittinen ja ideologinen ohjaus on merkittävä uhka. Se uhkaa pienentää tutkimuksen vapautta ja kaventaa tutkijalähtöisen tutkimuksen mahdollisuuksia ja siihen on reagoitava.
Rahoittajien tulisi luoda oikeudenmukaiset kriteerit tutkimuksen hyödyllisyyden ja vaikuttavuuden parempaan arviointiin tieteellisen arvioinnin ohessa sekä huomioida nämä asianmukaisesti myös rahoituspäätöksissä.
Yksi keskeinen ratkaisu ongelmaan on tutkijoiden omissa käsissä: Tutkimusviestinnän parantaminen. Parantaminen kannattanee aloittaa hankkeen otsikosta ja julkisesta kuvauksesta. Tutkijan tulisi pohtia, miltä julkinen kuvaus näyttää oman tieteellisen hiekkalaatikon ulkopuolelta katsottuna?
*****