Viimeaikaisessa keskustelussa tieteen historiasta on korostettu tarvetta puhua tieteiden historiasta monikossa. Erityistä huomiota on myös saanut väittely tieteen ja tiedon historian suhteesta. Tuore ranskankielinen kirjasarja käyttää molempia termejä monikossa: Histoire des sciences et des savoirs (I–III, 2015).
Nämä keskustelut perustuvat osittain siihen, että nykyenglannin science-käsite viittaa etupäässä luonnontieteisiin. Pohjautuen saksalaiseen Wissenschaft-käsitykseen, Suomen tiede ja ruotsin vetenskap eivät ole vuosisatojen kuluessa kaventuneet samalla tavalla kuin science. Tiede pitää edelleen sisällään latinan Scientian laajemmat viittaukset tietoon, tietämiseen ja järjestelmälliseen tietoon eri aihepiireistä. Englannista poiketen puhumme vaikkapa kirjallisuustieteestä.
Mutta tiedon tai tietämisen historiassa (history of knowledge) on kyse muustakin. On haluttu kiinnittää huomiota tiedonmuodostukseen, siihen, miten tieteellistä tietoa tuotetaan (science in the making) ja rajataan muista tiedon muodoista. Kun puhutaan tieteestä yhteiskunnassa ja yhteiskunnasta tieteessä, näiden käsitteiden katsotaan siis olevan entistä tiukemmin kietoutuneet toisiinsa.
”Kun puhutaan tieteestä yhteiskunnassa ja yhteiskunnasta tieteessä, näiden käsitteiden katsotaan siis olevan entistä tiukemmin kietoutuneet toisiinsa.”
Kysymyksellä on myös postkoloniaalinen ulottuvuus. Tieteellä ja tieteenhistorialla ei ole pelkästään Eurooppa-keskeisiä piirteitä: ne ovat Eurooppa-keskeisen narratiivin ytimessä. Kun puhutaan modernista tieteestä eikä oppineisuudesta laajemmin, kyse on aikakaudesta, jolloin tiede ja modernisoituminen loivat pohjan eurooppalaiselle näkemykselle lineaarisesta kehitysvaiheiden kautta etenevästä edistyksestä, keskustasta periferiaan.
Toisaalta, kun tieteen historiaa on pyritty laajentamaan euro-amerikkalaisen ytimen ulkopuolelle juuri tiedon historian avulla, vastaanotto on ollut jossain määrin kriittistä – tavalla, joka viittaa kehitysparadigman jatkuvuuteen. Entisessä ns. kolmannessa maailmassa on haluttu välttää käsitystä, jonka mukaan heillä harrastetaan tiedon perinnetutkimusta, kun taas muualla tehdään vakavaa tieteen historiaa.
Nämä kiistelyt tieteenhistoriallisen tutkimuksen periaatteista ja käsitteistä heijastavat niitä erilaisia tapoja, joilla tieteelliset ideat ylipäänsä yleistyvät, universalisoituvat. Perinteinen näkemys uuden ajan tieteellisestä vallankumouksesta perustuu keskus-periferia- ja diffuusiomalliin: tieteellinen järkeily syntyi Euroopassa ja valloitti maailman universaalisine pyrkimyksineen. Viime vuosikymmenten tieteenhistoriallinen tutkimus on haastanut käsityksen yksisuuntaisesta diffuusiosta korostamalla erityisesti koloniaalisten yhteyksien, verkostojen ja välittäjien ratkaisevaa merkitystä tieteellisten keksintöjen kierrolle sekä tieteellisen ajattelun yleistämiselle.
”Jos diffuusio ja globaali kierto ovat universalisoinnin kaksi muotoa, voimmeko ajatella, että suomalainen tiede on luonut itselleen tilan niiden välimaastosta?”
Jos diffuusio ja globaali kierto ovat universalisoinnin kaksi muotoa, voimmeko ajatella, että suomalainen tiede on luonut itselleen tilan niiden välimaastosta? Osana Eurooppaa mutta sen ytimen ulkopuolella, Suomen kaltaiset semi-periferiat ovat usein sillanrakentajan roolissa. Esimerkkejä tästä universalisoinnin kolmannesta muodosta löytyy kirjallisuudesta ja filosofiasta. Siinä missä tanskalainen Georg Brandes 1800-luvulla loi pohjan ”modernin läpimurrolle” pohjoismaisessa ajattelussa yhdistämällä (toisiaan väärinkäsittäviä) ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia koulukuntia, toisen maailmansodan jälkeen suomalainen Georg Henrik von Wright vei kansainvälistä filosofista keskustelua eteenpäin rakentamalla siltoja ”mannermaisen” ja analyyttisen filosofian välille.
Sikäli kuin tämänkaltainen toiminta edistää dialogia, sillä on myös laajempi, globaalin tiedejärjestelmän kannalta kokonaisuutta rakentava ja ylläpitävä merkitys. Muilta tieteenaloilta löytynee lisää historiallisia esimerkkejä Suomen ja Pohjoismaiden strategisesta asemasta kansainvälisellä tiedekentällä.
Stefan Nygård
Tässä blogisarjassa esitellään Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran johdolla vuonna 2022 käynnistettyä Suomen tieteen historia-hanketta eri näkökulmista. Hankkeen tavoitteena on koota muistitietoa suomalaisilta tieteentekijöiltä sekä tuottaa kirjasarja Suomen tieteen historiasta (1917-) suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjoittaja toimii monivuotisen hankkeen tiedekoordinaattorina.