Ilmasto kuumenee, elonkirjo katoaa, jäteongelma kasvaa ja eriarvoisuus lisääntyy. Jatkuvat helleaallot, tulvat ja kuivuus osoittavat, että elämme jo nyt ympäristökriisien todellisuudessa. Kriisien edessä tiedeyhteisön harjoittama viestintä ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus näyttäisivät porskuttavan totutulla tavalla. Nämä vaikuttamisen keinot näyttäytyvät tehottomina ja riittämättöminä kompleksisten kestävyyskriisien ratkaisuun.
Tutkimusperusteinen ymmärrys ympäristökriiseistä on lisääntynyt viimeisten vuosikymmenten aikana. Eri tieteenalat ovat muun muassa syventäneet ymmärrystä yksittäisten ympäristöongelmien luonteesta. Tieteidenvälisellä lähestymistavalla on puolestaan lisätty ymmärrystä monimutkaisten ilmiöiden keskinäissuhteista.
Tutkijat ovat myös vuosikymmenien ajan aktiivisesti varoittaneet ympäristökriisien vaikutuksista. He ovat tuottaneet erilaisia politiikkasuosituksia ja synteesiraportteja, joissa on nostettu esiin toimenpiteitä suunnan korjaamiseksi.
Näyttäisikin siltä, etteivät tieteellisen tiedon lisääminen ja siitä viestiminen yksin riitä ratkaisemaan kiperiä kestävyyskysymyksiä. Tutkijoiden välittämä tieto on osa poliittista kokonaisharkintaa ja vaakakupissa näyttäisivät usein painavan enemmän talouden realiteetit ja fossiiliteollisuuden lobbareiden laskelmat kuin tutkijoiden viestit elinkelpoisen planeetan ylläpidosta.
”Vaakakupissa näyttäisivät usein painavan enemmän talouden realiteetit ja fossiiliteollisuuden lobbareiden laskelmat kuin tutkijoiden viestit elinkelpoisen planeetan ylläpidosta.”
Riittävätkö siis uuden tiedon tuottaminen ja perinteiset tiedon välittämisen tavat myöskään jatkossa ratkaisemaan ympäristökriisejä? Toisin sanoen, kykenevätkö nykyiset tiedeyhteisön yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen keinot muuttamaan nykyisen kestämättömän kehityksen suuntaan?
Ympäristökriisien edetessä näyttäisi selvältä, että tiedeyhteisön vuorovaikutuksen keinoja pitäisi kehittää. Tarvitsemme uudenlaisia tiedon yhteensovittamisen tapoja sekä tiedon tehokkaampaa jalkauttamista.
”Tarvitsemme uudenlaisia tiedon yhteensovittamisen tapoja sekä tiedon tehokkaampaa jalkauttamista. Yksi mahdollisuus on tiedon yhteiskehittäminen, jota voidaan edistää tiivistämällä yhteistyötä ja vuoropuhelua eri toimijoiden välillä.”
Yksi mahdollisuus on tiedon yhteiskehittäminen, jota voidaan edistää tiivistämällä yhteistyötä ja vuoropuhelua eri toimijoiden välillä. Muun muassa YK:n kestävän kehityksen raportti tunnistaa, että kestävyyskriisien ratkaiseminen edellyttää suorempaa yhteistyötä tutkijoiden, poliittisten päättäjien, kansalaisyhteiskunnan ja yritysten välillä. Yhteistyöllä voidaan tunnistaa yhteisiä tavoitteita sekä luoda jaettua ymmärrystä tulevaisuuden visiosta.
Toisaalta myös uudenlaisilla tavoilla tuottaa tietoa, esimerkiksi tieteellisen tiedon ja muiden tiedon lajien yhdistämisellä voidaan lisätä eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja vahvistaa viestiä muutoksen välttämättömyydestä. Valtioneuvoston asettama saamelainen ilmastoneuvosto on tästä erinomainen esimerkki ja askel demokraattisempaan ja inklusiivisempaan suuntaan. Ilmastoneuvoston tarkoituksena on lisätä saamelaisten perinteisen tiedon haltijoiden ja tiedeyhteisön välistä vuoropuhelua ja tukea kansallisen ilmastopolitiikan suunnittelua.
Myös kokeilemalla ja yhteiskehittämällä uusia keinoja voidaan irtautua tavanomaisesta toiminnasta. Tämä antaa tilaa luovalle uuden ajattelulle ja parhaassa tapauksessa kokonaisvaltaiselle muutokselle. Esimerkiksi sveitsiläisen Geneva Science Policy Interface -toimijan järjestämä vaikuttamisen yhteistyöohjelma mahdollistaa tiedeyhteisön jäsenten ja tiedon hyödyntäjien uudenlaisen yhteistyön erilaisissa kokeiluissa. Kokeilujen jälkeen hyvät käytännöt voidaan vakiinnuttaa osaksi tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutusta edistävien organisaatioiden toimintaa tai niitä voidaan jalkauttaa uusien toimijoiden käytäntöihin.
Kestävän yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi tarvitaan tiedeyhteisön aktiivisuutta. Pyrimme Suomalaisessa Tiedeakatemiassa tukemaan tutkijoiden ymmärrystä vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja tarjoamaan valmiuksia oman vaikuttamistyön suunnitteluun. Syksyn aikana julkaisemme esimerkiksi väitöskirjatutkijoille suunnatun vaikuttavuuskurssin, joka on vapaasti kaikkien käytettävissä Tiedeakatemian verkkosivuilla.
Uskon, että ihmiskunnan kriisejä ei ratkaista ainoastaan tietomääriä lisäämällä, vaan tutkijoiden asiantuntemusta tarvitaan myös uusien toimintatapojen etsintään ja tiedon muuttamiseen toiminnaksi.
Linda Lammensalo
asiantuntija, Suomalainen Tiedeakatemia
Kirjoittaja osallistui heinäkuussa Geneven yliopiston Science-Policy Interfaces for Environmental Solutions -kesäkurssille, jonka toteutuksesta vastasi Geneva Science Policy Interface. Kurssille osallistui niin väitöskirjatutkijoita, YK:n alaisten järjestöjen virkahenkilöitä kuin tiedevälittäjäorganisaatioissa toimivia asiantuntijoita. Kurssin tarkoituksena oli lisätä osallistujien ymmärrystä ja tietotaitoa tieteen ja päätöksenteon vuoropuhelun edistämisessä, erityisesti viheliäisten ympäristökriisien ratkaisemisessa.