Yliopistojen toimintaa ohjaa yliopistolaki, joka määrittää yliopistojen tehtäviksi edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Yliopistojen tehtävien ytimessä on siis tutkimus, ja tästä tehtävänannosta johtaen voisi kuvitella että myös lain toimeenpanossa tutkimusedellytykset olisivat ensisijainen huomion kohde. Käytäntö valitettavasti osoittaa, että asia on useimmiten juuri päinvastoin, ja iso osa yliopistojen toimintakäytäntöihin vaikuttavista päätöksistä palvelee muita tarkoitusperiä kuin kansainvälisesti korkeatasoisen tieteen tekemistä. Onkin yleisesti tiedossa, että suomalaisten yliopistojen toimintaa opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) suunnasta eivät ohjaa tieteelliset tavoitteet, vaan pääosin tutkintomäärät, ja enenevässä määrin myös elinkeino-elämän intressit.
Julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää, että yliopistojen rahoitustilanne heijastelisi myös tieteentekemisen rahoitusta Suomessa. Kuitenkin tosiasiassa tieteentekemisen suoria kustannuksia rahoitetaan erittäin vähän yliopistojen budjetista ja ainoastaan Suomen Akatemian hankemäärärahat voidaan käsittää valtion budjetista tulevaksi tutkimuksen rahoittamiseksi. Kun Suomen Akatemian määrärahat ovat kansainvälisessä vertailussa jääneet kauaksi kilpailijamaiden vastaavasta rahoituksesta, ja ainoastaan noin 10 % määrärahahakemuksista tulee rahoitettua Suomen Akatemian hauissa, on valtion kontribuutio tieteentekemisen suoriin kustannuksiin kutistunut lähes marginaaliseksi. Sen sijaan yksityiset säätiöt käytännössä rahoittavat Suomessa tehtävän tutkimuksen ainakin aloilla, joissa tehdään kokeellista tutkimusta.
Tilanteen korjaamiseksi tulisi tieteen tason ja tieteellisten tulosten merkitystä OKM:n yliopistoille jakamassa rahoituksessa lisätä merkittävästi tutkintotavoitteiden sijaan. Vielä kannatettavampaa olisi se, että Suomessa palattaisiin kansainväliseen käytäntöön, jossa suurin osa yliopistoille tulevasta rahoituksesta ei olisi tulospohjaista, vaan todellista perusrahoitusta, jota yliopistojen johto voisi käyttää yliopistolain tavoitteiden saavuttamiseksi parhaaksi näkemällään tavalla. Ilahduttavasti, myös tiede ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen esitti vastaavan kaltaisen näkemyksen äskettäisessä Acatiimi-lehden haastattelussa. Nykyisessä OKM:n rahoitusmallissa tieteen tason merkitys yliopistojen rahoituksessa onkin isossa kuvassa lähes mitätön, ja siten yliopistojen johdolla ei myöskään ole insentiiviä käyttää rahoitusta tutkimuskuluihin, vaan rahoitus ohjataan sinne mistä OKM yliopistoille maksaa, eli tutkintojen massatuotantoon. Siten yliopistojen sisälläkään ei tutkijoiden ja yliopiston johdon tavoitteet ole yhtenevät. Yksi konkreettinen ilmenemä tästä on suhtautuminen kokonaiskustannusmalliin. Malli on tieteentekemisen kannalta puhtaasti vahingollinen, mutta yliopistot eivät halua siitä luopua koska se tarjoaa mahdollisuuden rahoittaa yliopistojen muita kustannuksia tutkimusrahoituksesta kertyvillä palautuksilla. Kun ministeriön suuntaan yliopistojen johto edustaa myös tiedettä, ei tilanteeseen ole näköpiirissä muutosta niin kauan, kun tieteentekemisen edellytyksiä ei ministeriössä laiteta yliopistojen toiminnan lähtökohdaksi. Näiden eturistiriitojen ymmärtäminen olisikin avain siihen, että tulevaisuudessa ministeriö tasapainoisemmin tukisi sekä korkeakoulupoliittisia tavoitteita, että korkeatasoisen tieteen tekemistä Suomessa. Edellytys tälle taasen on se, että tämä ristiriita nähtäisiin ongelmana sekä yliopistoissa että ministeriössä, ja kehitettäisiin toimintatapoja, joilla myös tieteen ääni tulee kuulluksi tiedepoliittisissa päätöksissä. Esitetty ”tiede edellä”-toimintaperiaate palvelisi parhaimmalla tavalla myös yliopistolain muita, kuin suoraan tieteentekemistä koskevia tavoitteita. Vain jos yliopisto-opetus tukeutuu opetusta antavan yliopiston tutkijoiden korkeatasoiseen ja uusiutuvan tieteeseen, nousee se oppikirjaopetuksen yläpuolelle, ja siten palvelee parhaalla tavalla yhteiskuntaa kouluttamalla seuraavan sukupolven osaajia, joilla on erityisiä kilpailukyvyn ja yhteiskunnan uusiutumisen kannalta välttämättömiä vahvuuksia.
Professori Jukka Westermarck
Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksen jäsen