Jorma Sipilä ja Marianne Stenius
HS Vieraskynä 8.1.2014
Tanska ja Alankomaat ovat kauempana edellä kuin 1990-luvun alussa. Norja ja Irlanti ovat ohittaneet Suomen. Suomalainen tiede voisi toki periaatteessa olla tanskalaisen tasoista ja yliopistomme yhtä maineikkaita kuin ruotsalaiset.
Kansainväliset asiantuntijat jakavat uusissa arvioinneissa huolemme. Ruotsin tiedeakatemian viime vuonna teettämä vertailu on suorasanainen: Suomi, jota pidettiin 1990-luvulla tiedepolitiikan mallimaana, on menettänyt asemansa.
Ulkoisesta rahoituksesta ja sen vaatimusten täyttämisestä riippuvaiset yliopistot eivät kykene omaan strategiaan eivätkä nuorten tutkijoiden urapolkujen järjestämiseen. Jatkokoulutukseen on suunnattu runsaasti voimavaroja, jotka vievät tehoa muista tutkimustehtävistä.
Tieteestä on tullut entistä tärkeämpää. Onnistuessaan tiede voi olla yhtä aikaa hyvinvoinnin edellytysten luoja, järkevän politiikan neuvonantaja, talouden menestyksen lähde ja lopulta ihmiskunnan tulevaisuuden mahdollistaja.
Tieteen tärkeyden oivaltaminen on luonut monenlaisia paineita: tieteen tulisi vauhdittaa talouskasvua, auttaa tekemään oikeita poliittisia ratkaisuja ja tuottaa maalle kansainvälistä kunniaa. Liian harvoin on suostuttu ajattelemaan, että tieteen menestyksellä on monia ehtoja, jotka kaikki pitää täyttää. Mikään arvokas ei synny äkkiä.
Maamme tiedepolitiikka syntyy taloudellisen ja poliittisen vallan verkostoissa, joissa itse tiedeyhteisö on heikosti läsnä. Verkostoissa kaikuu tulosten käyttäjien ääni, eikä niissä syvennytä pohtimaan, miten tiede todellisuudessa syntyy.
Suuren innostuksen saattelemina perustetut strategisen huippuosaamisen keskittymät ovat olleet arvioijille erityinen esimerkki siitä, että tutkimukselta odotetaan suuria mutta sen laatuun ei panosteta.
Uusi innostus poliittisesti ohjatun strategisen tutkimuksen vahvistamiseksi kasvattaa tätä riskiä. Siksi on erinomaista, että valtioneuvoston kanslia kutsui lokakuussa emerituskansleri Kari Raivion selvittämään tutkimustietoon perustuvan neuvonannon järjestämistä.
Kansallisessa tiedeyhteisössä tulee nykyisin voimakkaana vastaan käsitys, että tieteen harjoittamisen edellytykset eivät ole kunnossa eikä näin voida jatkaa.
Ongelmat kärjistyvät nuorilla tutkijoilla. Suomen tiedemaailma ei pysty lupaamaan, että tutkijan ura on järkevä valinta ja että ponnistuksista ja uhrauksista seuraa jotain myönteistä. Moni nuori tutkija joutuu rakentamaan tulevaisuuttaan rahoituskilpailuilla, joissa muutama prosentti hakijoista menestyy. Harvoja huippuyksiköitä lukuun ottamatta tutkijaryhmien rahoitus on säännöllisesti epäsäännöllistä.
Varttuneilla tutkijoilla ja erityisesti professoreilla on omat paineensa. He joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan rahoituksen hankkimiseen, hallintoon, arviointeihin, toimitustyöhön, tiedottamiseen ja julkiseen keskusteluun. Aivan liian paljon aikaa hukkaantuu heikkojen hallinta- ja laskentajärjestelmien parissa. Professorien päätehtävä on kuitenkin uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen.
Kaiken tämän varjoon jää huippututkimuksen tekeminen, vaikka professoreiksi on valittu tutkijoista pätevimmät. Tieteenharjoitus vaatii aikaa ja jatkuvuutta eli juuri niitä kahta asiaa, joita tiedepolitiikka ei ole kyennyt järjestämään.
Suomen Akatemian arvioinnissa huomautettiin, että Suomesta puuttuu Länsi-Euroopan tiedeakatemioita vastaava tieteen puolestapuhuja ja neuvonantaja.
Valtiosta riippumattomien tiedeakatemioiden roolia tulisikin vahvistaa tiedepolitiikan ja tieteeseen perustuvan politiikan kehittämisessä. Otamme haasteen mielellämme vastaan.
Jorma Sipilä ja Marianne Stenius
Sipilä on Suomalaisen Tiedeakatemian esimies ja Stenius Suomen Tiedeseuran esimies.