Kun maailmassa epävarmuus ja arvaamattomuus kasvaa, päätösten on kestettävä monia mahdollisia tulevaisuuksia. Mitä tämä vaatii tutkitun tiedon ja päätöksenteon väliseltä vuoropuhelulta?
Ansell ja kumppanit (2024) kuvaavat hallinnon nykytilaa turbulentiksi. Ongelmat kytkeytyvät toisiinsa ja muuttavat muotoaan, yllätykset kasautuvat ja vaikutukset leviävät arvaamattomasti. Kirjoittajien mukaan turbulenssi ei ole enää poikkeustila vaan hallinnon arkea kaikkialla. Päätöksiä on tehtävä nopeasti ja vajavaisen tiedon pohjalta, eikä menneistä trendeistä enää voi luotettavasti päätellä tulevaa.
Valmistelussa on totuttu ennakoimaan tulevaisuuden kehityskulkuja ja varautumaan erityisesti niihin, jotka ovat todennäköisimpiä (Marchau ym. 2019). Syvän epävarmuuden oloissa tämä on riskialtista. Syvällä epävarmuudella (engl. deep uncertainty) tarkoitetaan tilannetta, jossa emme tiedä tai emme pysty sopimaan siitä, miten systeemi toimii, kuinka todennäköisiä eri kehityskulut ovat tai miten lopputuloksia pitäisi arvottaa. Ongelmana ei silloin ole vain se, että epätodennäköiseltä näyttävät kehityskulut voivat toteutua, vaan myös se, ettemme pysty luotettavasti tietämään, mikä ylipäätään on epätodennäköistä. Epätodennäköisiltä näyttävät kehityskulut voivat silloin toteutua, ja juuri niihin on usein varauduttu huonoimmin.
Vankka päätös säilyttää tavoitteensa myös ennakoimattomissa muutoksissa
Ilmaston keikahduspisteet havainnollistavat epävarmuutta hyvin, sillä ne eivät välttämättä etene tasaisesti tai ennustettavasti. Jos Atlantin valtameren kiertoliike eli AMOC heikkenisi merkittävästi tai romahtaisi, Suomen ilmasto muuttuisi perustavanlaatuisesti. AMOCiin liittyy kuitenkin huomattavaa epävarmuutta: emme tiedä, miten kiertoliike tulevaisuudessa käyttäytyy, kuinka nopeasti se hidastuu tai kuinka todennäköistä sen pysähtyminen on. Tutkijat eivät ole asiasta yksimielisiä, mutta mahdolliset seuraukset Suomelle olisivat valtavat. Kyse ei siis ole tavallisesta riskistä, jonka todennäköisyys voitaisiin laskea ja johon voitaisiin varautua, vaan juuri syvästä epävarmuudesta. Siksi kansainvälinen Global Tipping Points -raportti (Milkoreit ym. 2023) korostaa tarvetta uudenlaisille tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutuksen malleille. Esimerkkinä raportti nostaa esiin mallit, joissa hallinnon toimijoita osallistetaan tulevaisuusajatteluun, jotta ajattelu siirtyisi kysymyksestä “mitä tulee tapahtumaan?” (what will be) kysymykseen “entä jos?” (what if).
Tällaisessa tilanteessa tavoitteeksi tulee vankka (engl. robust) päätös. Vankka päätös ei välttämättä ole paras mahdollinen todennäköisimmältä näyttävässä tulevaisuudessa, mutta se säilyttää keskeiset tavoitteensa riittävän hyvin monissa erilaisissa tulevaisuuksissa, myös niissä, joita pidetään epätodennäköisinä. Usein vankkuus edellyttää myös sopeutuvuutta ja joustavuutta, eli että päätökseen rakennetaan valmiiksi kohdat, joissa suuntaa voidaan tarkistaa, kun tieto tarkentuu. Ansell ja kumppanit puhuvatkin vankasta hallinnasta (robust governance) vastauksena turbulenssiin.
Mitä epävarmuus tarkoittaa tiedevälittämiselle?
Jos tulevaisuutta ei voi ennustaa, tiedevälittämisen tehtävä ei voi olla pelkkä lisätiedon tai oikeiden vastausten toimittaminen päätöksenteon tueksi. Vankkojen päätösten tukeminen vaatii mielestäni ainakin kolmea asiaa: tilaa äänten moninaisuudelle, uudenlaista vuorovaikutusta tutkijoiden ja valmistelijoiden välillä sekä rakenteita, jotka ovat olemassa ennen kuin niitä tarvitaan.
Ensinnäkin tiedon moninaisuudelle on annettava tilaa. Syvään epävarmuuteen kuuluu jo määritelmänsä mukaan erimielisyyttä, eikä mikään tieteenala pysty yksin tarjoamaan kattavaa kuvaa monimutkaisesta politiikkakysymyksestä (SAPEA 2019). Kun eri alojen tutkijat tulkitsevat samaa kysymystä eri tavoin, erimielisyys ei ole häiriö vaan olennainen osa tiedon luonnetta. Se näyttää, missä tietopohja on vahva, missä ohutta ja mihin valinnat lopulta perustuvat.
Tässä tiedevälittäjän rooli korostuu. Tehtävämme ei ole tuottaa lisää tietoa, vaan jäsentää yhdessä tutkijoiden kanssa monipuolinen tietopohja kokonaisuudeksi, joka palvelee valmistelijoita ja päättäjiä. Jäsentäminen ei tarkoita konsensuksen rakentamista. Sen sijaan se tarkoittaa sen näyttämistä, missä on vahva tieteellinen konsensus, missä tieto on kiistanalaista tai puuttuu ja mihin arvovalintoihin erimielisyys lopulta palautuu (ks. Vogt ym., 2026). Avoimuus tiedon rajoista on myös luottamuksen kannalta tärkeää, ja sen merkitys kasvaa epävarmuuden kasvaessa (ks. Stirling, 2019).
Toiseksi tutkijoiden ja päättäjien välisen vuorovaikutuksen on uudistuttava. Tutkijat ovat koulutettuja tunnistamaan päättelyn heikkouksia, kyseenalaistamaan lähtöoletuksia ja arvioimaan epävarmuuden luonnetta. Valmistelussa tarvitaan juuri näitä taitoja eli tukea hahmottaa, mitä tiedetään, mikä on epävarmaa, mihin oletuksiin ehdotus eniten nojaa ja missä se voi pettää.
Esimerkiksi Tiedeakatemian Tiedesparrauksissa eri alojen tutkijat ja valmistelijat stressitestaavat yhdessä politiikkaluonnoksia. Tarkastelemme, millaisten oletusten varaan luonnos on rakennettu, ja kysymme, mitä tapahtuu, jos ne osoittautuvat vääriksi. Lisäksi tunnistamme millaisia tiedollisia epävarmuuksia tai tietoaukkoja aiheeseen liittyy.
Kolmanneksi tarvitaan rakenteita ja prosesseja, jotka varmistavat, että paras mahdollinen tieto on valmistelijoiden ja päättäjien käytössä myös silloin, kun epävarmuus on suurimmillaan. Jos niitä ei ole, nopeasti muuttuvissa kriisitilanteissa kuullaan helposti vain niitä asiantuntijoita, jotka ovat jo valmiiksi lähellä päätöksentekoa, eikä kokonaiskuvaa synny. Rakenteita ei myöskään ehdi luoda silloin, kun niitä tarvitaan eniten.
Teksti: Linda Lammensalo
Kirjoittaja työskentelee tiedevälittämisen asiantuntijana Suomalaisessa Tiedeakatemiassa. Elokuussa 2026 hän osallistui Decision-Making Under Deep Uncertainty -yhdistyksen kesäkurssille Cambridgen yliopistossa, josta blogi sai inspiraationsa.