Sofin kolmivuotisen rupeaman lähestyessä loppuaan on aika summata havaintojamme tieteen ja poliittisen päätöksenteon välisestä vuorovaikutuksesta. Miltä tilanne Suomessa näyttää?
Tieteen vaikuttavuutta edistetään liian kapea-alaisesti
Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta lähestytään varsin yksilö- ja tiedeviestintälähtöisesti: tutkijoiden odotetaan pitkälti itse viestivän tutkimustuloksistaan niiden valmistuttua. Tieteellisen tutkimuksen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että yksittäisen tutkijan yksittäiseen tutkimustulokseen perustuva viesti on harvoin erityisen painava. Paljon painavampi on useiden tutkijoiden yhteinen näkemys tai yhteenveto, joka kiteyttää laadukkaimpien tutkimusten tulokset.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteydessä puhutaan paljon eduskunnasta ja valiokuntakuulemisista. Tiedolla vaikuttaminen on kuitenkin sitä vaikeampaa, mitä pidemmällä poliittisessa prosessissa ollaan ja mitä politisoituneempi aihe on. Tutkijoiden kannattaa kohdistaa huomionsa muuallekin kuin Arkadianmäelle. Selkeä tarve tutkitulle tiedolle on esimerkiksi ministeriöissä, kun niissä kootaan valmisteluhankkeiden tietopohjaa. Tässä vaiheessa prosessia on mahdollisuus hyvinkin merkittävään vaikuttamiseen: tutkija voi esimerkiksi onnistua nostamaan mukaan käsittelyyn olennaisen näkökulman, joka olisi muuten jäänyt huomiotta.
Tieteen ja päätöksenteon vuorovaikutus on keinoiltaan vanhentunutta
Politiikkatoimien valmistelussa korostuvat edelleen perinteiset kysymys–vastaus-mallille perustuvat toimintatavat, kuten tilausselvitykset, asiantuntijakuulemiset ja lausunnot. Näissä lähtökohtana on, että päätöksentekijä kysyy ja tutkija vastaa.
Tämä toimii tarkkarajaisissa ja selkeissä kysymyksissä. Nykypäivänä päättäjien pöydällä on kuitenkin yhä enemmän viheliäisiä ja kompleksisia ongelmia, kuten ilmastokriisi tai väestörakenteen muutos. Näiden kohdalla olennaisten kysymysten tunnistaminen ja muotoileminen on vaikeaa, eivätkä kysymykset useinkaan ole luonteeltaan sellaisia, että niihin on mahdollista vastata vain yhden tieteenalan asiantuntemuksen pohjalta.
Tällaisissa teemoissa tarvitaan perinteisten, yksisuuntaista viestintää korostavien toimintamallien ja tiedeneuvonnan sijaan tutkijoiden ja päättäjien välistä aktiivista vuoropuhelua. Mikä asiassa on Suomen kannalta olennaisinta, mitä näkökulmia pitää ottaa huomioon ja mitä epävarmuuksia asiaan liittyy? Sofin kehittämä tiedesparraus on esimerkki tällaisesta vuorovaikutukseen perustuvasta tiedetuesta.
Tietopohjaisessa päätöksenteossa on tiedevälittäjien mentävä aukko
Se, että tarvittava tieto on käytettävissä oikeassa paikassa oikealla hetkellä, ei tapahdu itsestään. Se vaatii työtä. Esimerkiksi tutkijoiden kuuluu tehdä tutkimusta, eikä ole tarkoituksenmukaista, että kaikki tutkijat rakentavat henkilökohtaisia suhteita ministeriöihin ja perehtyvät hallinnon prosesseihin.
Sujuva tieteen ja päätöksenteon välinen yhteistyö edellyttääkin tiedevälittäjiä eli erillisiä toimijoita, jotka keskittyvät tutkitun tiedon välittämiseen ja vuorovaikutuksen edistämiseen ja ovat tämän asian ammattilaisia. Tiedevälittäjät mahdollistavat sen, että tutkijat, päättäjät ja virkahenkilöt voivat keskittyä olennaiseen. He tuovat oikeat ihmiset yhteen ja varmistavat sen, että kohtaaminen on mahdollisimman hedelmällinen. He tuntevat sekä tieteen että hallinnon toimintakulttuurit ja käytännöt, ja heillä on tarvittavat verkostot ja fasilitointiosaamista.
Suomeen onkin jo syntynyt muutamia tiedevälittämiseen keskittyviä organisaatioita, kuten Ympäristötiedon foorumi, Kaupunkitutkimusinstituutti Urbaria sekä Sofi, jonka toiminta jatkuu ensi vuonna Suomalaisen Tiedeakatemian nimissä.
Kommentointi on suljettu.