Tiedediplomatia on sateenvarjotermi toiminnalle, jossa yhdistyvät kansainväliset suhteet ja tiede. Tiedediplomatia toimii kaksisuuntaisesti: siinä joko tieteellisen tutkimuksen välityksellä edistetään poliittisia päämääriä tai diplomatian keinoin edistetään tutkimusta. Ideaalitapauksessa tiedediplomatia hyödyttää molempia, mutta tähän päästään harvoin. Useimmiten tiede valjastetaan palvelemaan poliittisia päämääriä. Diplomatia on kuitenkin auttanut tiedettä esimerkiksi megaluokan tutkimusinfrastruktuurien, kuten CERNin hiukkaskiihdyttämön, perustamisessa.
Kestävän kehityksen globaaleita tavoitteita pidetään usein esimerkkinä siitä, kuinka tiede, valtiollinen politiikka ja globaalit valtioista riippumattomat mutta ihmiskuntaa yhdistävät intressit on saatu kohtaamaan. Tavoitteisiin ovat sitoutuneet lähes kaikki maailmaan valtiot, ja niiden perusta on tutkimuksellinen.
Tietopohjainen päätöksenteko on perinteinen osa tiedediplomatiaa (science in diplomacy). Ulkopolitiikkaan liittyvä tiedeneuvonta eroaa muiden hallinnonalojen tiedeneuvonnasta siltä osin, ettei se yleensä liity lainsäädäntökysymyksiin, sillä ulkoministeriön toiminnassa lainvalmistelulla ei yleisesti ottaen ole keskeistä roolia. Jo paljon ennen tietopohjaisen päätöksenteon käsitteellistämistä valtaapitäville on koottu tietoa päätöksenteon ja ennakoinnin tueksi. Keskiajalla tunnettiin ruhtinaspeilit eli teokset, jotka opettavat hallitsijoille näiden tarvitsemia taitoja ja hyveitä. Ulkopoliittiselle päätöksentekokoneistolle kohdennetut hyvät neuvot eivät ole menneet pois muodista.
Toukokuussa 2021 julkaistussa tiedediplomatiaselvityksessä ilmeni, että ulkopolitiikan parissa työskentelevät suomalaisviranomaiset pyrkivät työssään omaksumaan ja hyödyntämään tutkittua tietoa. Uradiplomaatin työ onkin muuhun viranomaistyöhön nähden varsin monipuolista, ja tehtävänkierto ja siirtymävelvoite edellyttävät säännöllisesti uusien, laajojen asiakokonaisuuksien omaksumista. Ulkoministeriö järjestää diplomaateille ja tutkijoille erilaisia keskustelutilaisuuksia, mutta tiedeneuvontaan ei ole juurikaan vakiintuneita toimintamalleja. Tutkitun tiedon käyttö riippuu varsin pitkälti yksilöiden kiinnostuksesta ja viitseliäisyydestä.
Selvityksen mukaan diplomaattikunta arvostaa tutkimustyötä paljon ja satunnaisestakin vuorovaikutuksesta tutkijoiden kanssa on ollut heille hyötyä. Tämä antaa hyvät edellytykset tiedediplomatian kehittämiselle. Toki on myös diplomaatteja, jotka eivät katso, että tutkimustieto tuottaa merkittävää lisäarvoa, mikä antaa aihetta tarkastella tiedeneuvontaa ulkopolitiikan ja diplomatian viitekehyksessä myös kriittisesti.
Suomalaisessa ulkopolitiikassa tiedontuottajat ja tiedon hyödyntäjät ovat perinteisesti olleet lähellä toisiaan. Tutkimuksen ja päätöksenteon välinen vuorovaikutus jää usein näkymättömiin, mikä herättää kysymyksen, kuka vaikuttaa keneen, miksi ja milloin. Entä millä perusteilla ulkopoliittinen asiantuntemus määrittyy? Näitä kysymyksiä pohdin tekeillä olevassa väitöskirjassani. Hypoteesinani on, että erilaisista asiantuntijoista koostuvaa ulkopolitiikan episteemistä yhteisöä luonnehtii pyrkimys yksimielisyyteen, jota on perinteisesti pidetty pienen maan vahvuutena suurvaltapolitiikan sanelemassa maailmanpolitiikassa.
Tiedon tuottajien ja hyödyntäjien tiivis suhde on myös hyvä asia, sillä se mahdollistaa matalan kynnyksen vuorovaikutuksen. Tämä on tärkeää, koska informaatioteknologian kehitys on viime vuosikymmeninä korostanut diplomatian reaktiivisuutta. Se on lisännyt yksilöiden toimintavalmiuksien merkitystä. Isoilla tiedediplomatiaa harjoittavilla mailla diplomaattikunnan tukena ovat laajat tiedediplomatiaverkostot; esimerkiksi Yhdistyneiden kuningaskuntien (UK) tiede- ja innovaatioverkostossa työskentelee 100 virkamiestä ympäri maailmaa. Suomen vastaavassa Team Knowledge Finland -verkostossa työskentelee 8 asiantuntijaa Suomen edustustojen yhteydessä Abu Dhabissa, Buenos Airesissa, Moskovassa, New Delhissä, Pekingissä, Pretoriassa, Singaporessa sekä Washingtonissa. Samalla kun tutkimusosaaminen auttaa kiillottamaan Suomen maakuvaa maailmalla, diplomatian verkostoissa tunnistetaan paikkoja, joissa kotimainen tutkimus- ja innovaatiotyö voi menestyä.
Diplomaattien, päätöksentekijöiden ja tiedeyhteisön vuorovaikutuksen lisääminen edellyttää määrätietoisuutta, uusia toimintatapoja sekä yhteistyötä kannattelevia rakenteita. Suomalainen tiedediplomatia hyötyisikin Sofin kaltaisesta hankkeesta, jossa kokeillaan erilaisia tiedeneuvonnan toimintamalleja ulkopolitiikan viitekehyksessä. Tämä auttaisi niin yksilöitä kuin organisaatioita kehittämään valmiuksiaan. Samalla se edistäisi tietopohjaisen päätöksenteon monipuolistamista ja läpinäkyvyyttä.
JOHANNA KETOLA
Kirjoittaja on projektitutkija ja jatko-opiskelija Turun yliopistossa. Hän työskentelee Nuorten Tiedeakatemian tiedesihteerinä ja kirjoittaa The Ulkopolitist -verkkojulkaisuun Suomen ulkopolitiikasta. Hän on työskennellyt Ulkopoliittisessa instituutissa, ja hänellä on kymmenen vuoden kokemus diplomatiasta asemapaikkoinaan New York, Wien, Helsinki ja Baku.
Kommentointi on suljettu.